Luomuelo
Myllymäen torpalla vanhaan malliin
Lohjan Pusulan pohjoisosasta Kärkölästä löytyy ainutlaatuinen retkikohde. Kun saapuu Myllymäen torpalle, on kuin palaisi ajassa 1800-luvulle. Parasta on se, että tämä historiallinen nähtävyys on edelleen syrjässä ja alkuperäisellä paikallaan. Turistiryntäyksestä siellä ei ole tietoakaan.
Myllymäen torppa sijaitsee keskellä metsää eikä sinne ole autotietä. Lähimmältä tieltä löytyy levennys, johon muutama auto mahtuu pysäköimään. Osoite on Kouvoonholmantie 234. Siitä on neljänsadan metrin kävelymatka kärrytietä pitkin torpalle.
Paikka löytyy esimerkiksi Google-kartan ja retkikartta.fi-kartan avulla. Retkikartassa avainsanat ovat ”Myllymäki” ja ”Museo”.
Mitään viitoituksia torpalle ei ole, ei myöskään aukioloaikoja. Torpan pihapiirissä voi kuitenkin vapaasti vierailla milloin tahansa. Vaikka useimpiin rakennuksiin ei pääse sisälle, nähtävää riittää. Ja parasta on se vanhan ajan tunnelma, joka henkii kaikkialla.
Kalle kunnosti vanhaa vaalien
Kun saapuu torpalle, voi opastetaulusta lukea perustiedot. Seuraavassa niitä referoituna ja täydennettynä Museoviraston sivulta löytyvillä tiedoilla.
Torpan ensimmäiset rakennukset on pystytetty vuoden 1825 vaiheilla. 1800-luvun puolivälissä tilan rakennuksiin kuuluivat yksihuoneinen savutupa, aitta, sauna ja riihi. Vähäiset viljelykset raivattiin rakennusten ympärille.
Savutuvan jatkeeksi rakennettiin toinen takkauunillinen tupa ja ja uudistustöiden päätteeksi ulko-oveen maalattiin torpan nimi ja vuosiluku 1881.
Torpassa asuivat tuolloin Justus Adolfinpoika ja Lovisa Mikontytär. Heillä ei ollut omia biologisia lapsia, mutta heillä oli kasvatteina Lovisan veljien orvoiksi jääneitä lapsia. Lovisa Mikontyttären kuoltua 1926 torppaan jäi asumaan veljenpoika Kaarlo Nummela.
Vuonna 1920 torpasta tehtiin viimeinen taksvärkki ja torppa lunastettiin Kaarlo Nummelan eli Myllymäen Kallen nimiin.
Kalle oli syntynyt 1889. Vuodesta 1902 lähtien hän asui Myllymäessä ja jatkoi asumista loppuelämänsä eli kuolemaansa 1976 asti.
Kun Kalle korjasi ja kunnosti rakennuksia, hän teki sen vanhaa vaalien. Silloinkin kun rakennettiin uutta entisten purettujen tilalle, se tehtiin alkuperäisiä työtapoja ja materiaaleja käyttäen.
Rakennustarpeet on saatu torpan omista metsistä ja lähialueilta. Kaikki rakennukset ovat hirsirakenteisia. Katot ovat malka- ja pärekattoja.
Malkakatoissa on vanhan perinteen mukaisesti käytetty tuohta, jonka päälle on ladottu halkaistuja puunrunkoja.
Lämmöneristeenä on käytetty turvetta. Myös uunien ja piippujen muuraamiseen tarvittavat tiilet poltettiin itse.
Museovirastolle 1976
Kallen toivomuksen mukaisesti rakennukset irtaimistoineen ja ympäröivät viljelykset lahjoitettiin vuonna 1976 Museovirastolle ja Suomen valtion omistukseen.
Ensimmäiset mittavat kunnostustyöt Myllymäessä tehtiin vuosina 1996–2001.
Reilun kymmenen vuoden tauon jälkeen Myllymäkeä alettiin taas restauroida kesällä 2014. Tuolloin Museovirastolta siirrettiin valtion omistamalle Senaatti-kiinteistöille yhteensä 47 kohdetta, joista 18 on luokiteltu valtion strategisiksi kulttuuri- ja nähtävyyskohteiksi.
Nämä strategiset kohteet ovat Ainola, Mäntsälän Alikartano, Cygnaeuksen galleria, Hvitträsk, Hämeen linna ja Hämeen linnan vankilamuseo, Kuusiston kartano, Lamminahon talo, Louhisaaren kartanolinna, Lyytikkälän talo, Myllymäen torppa, Olavinlinna, Paikkarintorppa, Pyhän Henrikin saarnahuone, Turun linna ja Turun linnan makasiinit, Urajärven kartano, Tamminiemi ja Yli-Lauroselan talo.
Myllyniemen torppa on hyvässä seurassa ja varmaankin näistä kaikista suuren yleisön vähiten tuntemia.
Museovirasto vuokraa nämä kohteet Senaatti-kiinteistöiltä ja toimii niissä kulttuuriperinnön ja -ympäristön suojelusta, restauroinnista ja konservoinnista sekä muinaisjäännösten hoidosta ja valvonnasta vastaavana asiantuntijaviranomaisena.
Museovirasto myös vastaa kohteiden avoinnapidosta ja esittelystä yhdessä sopimuskumppaneiden kanssa.
Myllymäen torpan käytännön korjaustyöt on näiden viime vuosien aikana tehnyt pääosin Lintukorpi Oy. Arkkitehtitoimistona on ollut Livady Oy.
Kunnostustyöt jatkuvat edelleen. Yhteisenä tavoitteena koko Myllymäen restauroinnin ajan on pysynyt tilan säilyttäminen mahdollisimman autenttisena.
Parikymmentä rakennusta
Mäen rinteessä sijaitsevan Myllymäen torpan pihapiiriä reunustaa parikymmentä rakennusta. Paritupaisen asuinrakennuksen lisäksi tilaan kuluu mm. kaksi tallia, sikakoppi, pihatto, savusauna, riihi sekä puuliiteri ja kaksi aittaa.
Rakennusten ympärillä on nykyisin monta hehtaaria luonnonniittyjä, joiden ei ole annettu pusikoitua. Myös joitakin suuria puita on viime vuosina kaadettu pihapiiriä varjostamasta.
Malkakattojen nykyisestä ja tulevasta kunnostuksesta kertoo vierailijalle esimerkiksi se, että yhdessä ulkorakennuksessa on iso kasa niputettuja tuohia.
Myllymäen torppa tarjoaa paljon nähtävää kaikille 1800-luvun loppupuolen ja 1900-luvun alun pienviljelijän elintapojen tai pienviljelijätilan rakentamistavoista kiinnostuneille. Samoin se sopii kaikille, jotka haluavat hetken hiljentyä paikkaan, jossa aika tuntuu pysähtyneen.
Arkkitehti Panu Kaila on kirjoittanut paikan merkityksestä 1980-luvun alussa toimiessaan Museoviraston arkkitehtina:
”Myllymäen torpalla on merkitystä tieteellisenä tutkimuskohteena niin elintapojen tutkimisessa kuin rakennusteknisessä ja rakennushistoriallisessa selvityksessä. Tämänkaltaisena tieteellisenä kohteena se ei vaadi tavalliselle museolle ominaisia suuria kustannuksia, mutta täyttää harvinaisen hyvin säilyneenä omalta osaltaan tehtävänsä 1800-luvun lopun torpan elämän ja rakennustavan kuvaajana.”
Verkosta löytyvässä Myllymäen torpan restaurointikirjassa on perusteelliset tiedot kunnostuksen eri vaiheista. Kirja löytyy osoitteesta https://livady.fi/wp-content/uploads/Myllymäen-torppa-Restaurointikirja.pdf. Tätä kirjaa on käytetty myös tämän jutun yhtenä lähteenä.
Vierailin torpalla viimeksi heinäkuussa 2019, jolloin otin myös nämä valokuvat.
Martti Heikkilä
Kesäretki Häntälän notkoihin
Jos haluat nähdä jotain mielenkiintoista, ei ole pakko matkustaa kauas.
Voi kuulostaa kliseiseltä kotimaan matkailumainokselta, mutta Häntälän notkoissa Somerolla se on kesällä täyttä totta.
Maisemissa on jotain samaa kuin Sveitsin alppiniityillä tai Skotlannin nummilla.
Häntälän notkoja on Häntälän kylässä. Retkikohteeksi on tehty luontopolku, joka on noin kolmen kilometrin pituinen.
Luontopolku on avoinna toukokuulta lokakuulle. Vierailuista ei peritä pääsymaksua.
Vaikka retkikohde on ilmainen, se ei ole kansallispuisto eikä kunnan virkistysalue. Alue on yksityisessä omistuksessa. Niityt ovat säilyneet laiduntamisen ansiosta.
Häntälän notkoja ympäröivät laajat ja tasaiset peltoaukeat. Mutta peltojen keskellä ovat purojen kovertamat notkot, jotka soveltuvat huonosti peltoviljelyyn. Notkojen koneellinen muokkaus johtaisi savimaan nopeaan eroosioon.
Savikerroksen paksuus on alueella paikoin kymmeniä metrejä. Enimmillään sitä on mitattu olevan 77 metriä, mikä on paksuin savikerros Suomessa.
Myös purojen kovertamat laaksot eli notkot ovat monin paikoin kymmenien metrien syvyisiä muuhun maastoon verrattuna.
Koska notkot ovat tarjonneet hyviä laitumia karjalle ja lampaille, se on osaltaan säästänyt ne metsittymiseltä.
Luontopolun alueella laiduntaa tänä kesänä hiehoja, jotka ovat yhden maatalousyrittäjän karjaa. Hän vuokraa laitumet alueen usealta eri maanomistajalta.
Häntälän notkoissa laiduntaminen alkoi 1700-luvun lopulla. Laidunnus alkoi vähentyä 1970-luvun alussa. Alueet alkoivat heinittyä, pusikoitua ja metsittyä mutta niitä alettiin ottaa uudelleen laidunnukseen osin maatalouden erityis- ja ympäristötuen avulla. Luontopolun alueella laidunnus kuitenkin jatkui myös 1970- ja 80-luvuilla keskeytymättä.
Ajankohta Häntälän notkojen retkelle kannattaa valita sen mukaan, mitä hakee. Jos etsii harvinaisia hyönteis- ja kasvilajeja, paras hetki voi olla eri kuin kukkaniityn kauneutta etsivällä.
Keväällä paras kukkaloisto on silloin, kun kiurunkannus kukkii kaikkialla. Pystykiurunkannus on Suomessa hyvin harvinainen. Se on harvinaisen perhoslajin pikkuapollon kannalta tärkeä kukka. Pikkuapollo on ollut rauhoitettu vuodesta 1976. Häntälän notkoissa se viihtyy.
Kesän hehkein kukkaloisto on notkoissa kesä-heinäkuussa.
Luontopolun kiertää rauhalliseen tahtiin ja pysähdellen parissa tunnissa.
Aurinkoisella säällä mukavuutta lisää se, että savipohjainen polku ei ole sateen kastelemana liukas.
Luonnonkukkien ansiosta hyönteisissä on paljon sellaisia mesipistiäisiä ja perhosia, jotka hyötyvät mesikukista.
Luontopolku kulkee notkossa, jonka pohjalla virtaa puro. Osan matkaa polku kulkee aivan puronvartta.
Puro on sen verran leveä, että sitä ei helposti pysty ylittämään. Puron toisella puolella kasvaa muutamin paikoin kulleroita, mutta koska puron yli ei ole siltaa, ne pysyvät siellä hyvin suojassa.
Reitti on helppokulkuinen. Jonkin verran on jyrkkiä nousuja. Pyörätuolin kanssa reittiä ei voi kulkea. Myöskään maastopyöräilyyn polkua ei ole tarkoitettu.
Reitin puolivälissä on mahdollisuus poiketa erilliselle kilometrin mittaiselle metsäiselle luontopolulle nimeltä Peuranpolku. Se on luonteeltaan erilainen kuin avoin notkojen luontopolku.
Luontopolku on avoinna toukokuun alusta lokakuun puoliväliin. Reitti alkaa kylätalolta, jossa pysäköintitilojen lisäksi palvelee myös kyläläisten ylläpitämä kioski ja kahvila.
Ryhmät voivat tiedustella opastuksia tai muuta erityisohjelmaa. Laiduntamisen vuoksi luontopolulle ei voi mennä koirien kanssa, kun siellä on karjaa. Peuranpolulle voi mennä koirien kanssa.
Häntälän kylätalon kioskikahvila avattiin tänä vuonna toukokuun alussa. Se on avoinna 6. elokuuta asti arkisin klo 17–21, lauantaisin klo 12–16 ja sunnuntaisin klo 12–20. Luontopolku alkaa läheltä kylätaloa.
Tämän jutun kuvat otin heinäkuun alussa 2015.
Lisätietoja: www.hantala.fi/luontopolku
Vielä, vielä villivihanneksia!!!
Ketunleivät ja suolakkeet olivat luonnollista naposteltavaa lapsena. Ei niitä koreihin kerätty vaan syötiin suoraan luonnosta, kun maistuivat hyviltä.
Jostain oli opittu, että niitä saa syödä. Myös kuusenkerkkiä ja koivunlehtiä maisteltiin. Heinänkorsista ja muista heinäkasveista syötiin pehmeä alapää noin sentin matkalta. Se löytyi kun kiskaisi varresta yläosan irti.
Parhaita koivunlehtiä olivat ne isot ja pehmeät, joita löytyi ison koivun kantoon versoneista vesoista. Lehdet saattoivat olla kymmenenkin senttiä läpimitaltaan ja myös tavallista paksumpia. Mistähän sellaisia vielä löytäisi?
Aikuisena meni pitkään ilman villivihanneksia satunnaista maistelua lukuunottamatta. Kaikki muuttui keväällä 2013, kun löysin vuohenputken. Siitä lähtien vuohenputki on ollut jokapäivästä herkkua alkukeväästä, jolloin “oikeaa salaattia” ei vielä ole saanut.
Länsi-Uudellamaalla vuohenputken ensimmäisiä versoja löytyy aurinkoisilta paikoilta jo maaliskuussa. Vaikka ne ovatkin vielä aivan pieniä, on maku hieno.
Huhtikuun lopussa vuohenputken nuoret versot alkavat olla jo parhaimmillaan myös kokonsa puolesta. Toukokuussa täytyy jo ryhtyä poimimaan isompia lehtiä pois, jotta nuoria versoja tulee enemmän lisää.
Parhaalta vuohenputki maistuu tuoresalaattina silloin, kun lehdet ovat vielä hiukan supussa. Makua voi luonnehtia porkkanaiseksi.
Vuohenputkea käytän samalla tavalla kuin mitä tahansa salaattia. Maaliskuussa ja huhtikuun alussa versoista riittää niiden pienen koon vuoksi vain voileivälle.
Toukokuussa vuohenputkista saa jo vaikka kuinka ison salaatin, itselleni riittää kerralla pienehkö salaatti jossa villivihannesten lisäksi voi olla esimerkiksi vuohenjuustoa ja kasviöljyä.
Kesäkuussa oma kasvimaa antaa jo “oikeaa salaattia” niin paljon, että silloin saavat vuohenputket jäädä.
Syksyllä, viimeistään marraskuussa vuohenputkista saa taas vihreää ainakin voileivälle. Vuonna 2016 keräsin ja söin muutaman vuohenputken lehden vuoden viimeisenä päivänä.
Muista villivihanneksista löysin vuohenputken jälkeen seuraavaksi siankärsämön nuoret lehdet. Niitä laitan leivälle ja salaattiin selvästi vähemmän kuin vuohenputkea.
Siankärsämön maku on melko voimakas, mutta kun siihen tottuu, se tuo oman pikantin lisämaun.
Kolmanneksi suosikiksi on tullut vaahterankukka. Sen sesonki on lyhyt, vain parisen viikkoa.
Vaahterankukat maistuvat melkein makealta. Myös niitä voi syödä tuoreena kuten mitä tahansa salaattia. Keväisin olen alkanut myös valuttaa vaahteranmahlaa juotavaksi. Lasillinen päivässä on tuntunut hyvältä määrältä. Pidän vaahteranmahlan makeasta mausta, muuten se on melkein kuin vettä joisi.
Villiruokasalaattiin on vuohenputken, siankärsämön ja vaahterankukkien lisäksi alkanut nyt päätyä paljon muutakin: poimulehteä, pihlajansilmuja, mansikanlehtiä, vadelmanlehtiä, mustikanlehtiä, voikukannuppuja. Ja tietysti ketunleipää, suolakkeita ja kuusenkerkkiä.
Vuohenputki on edelleen salaattini perusta. Sitä vähintään puolet kaikesta, yleensä enemmänkin. Muut kasvit ovat antaneet omia hienoja makujaan.
Esimerkiksi pihlajansilmut ovat aika voimakkaita, niitä riittää muutama yhteen salaattin. Maistuvat karvasmantelilta.
Yhä enemmän on alkanut arvostaa sitä, että kaikkea tätä villiruokaa löytyy lähietäisyydeltä. Ainoa “työ” on kerääminen.
Kun aloitat villivihannesten syömisen, kutsu kylään joku kokeneempi villiruokailija. Tai mene kurssille, joita järjestetään keväisin. Kirjoista tai lehtijutuista kasvien tunnistaminen voi olla hankalaa.
Vuohenputken voi ensikertalainen sekoittaa johonkin myrkylliseen. Toki vaahterankukan, pihlajansilmun, koivunlehden tai kuusenkerkän melkein kuka tahansa tunnistaa.
Kokeilu kannattaa myös aloittaa pienillä määrillä ja tunnustella, miten keho reagoi.
Oma harrastukseni on toistaiseksi keskittynyt tuoreisiin villivihanneksiin. En ole esimerkiksi kerännyt ja kypsentänyt nuoria horsmia parsan tapaan tai valmistanut yrttiteetä kuivatuista villiyrttien lehdistä ja kukista. Mahdollisuudet villiruoan hyödyntämiseen ovat melkein rajattomat.
Jokamiehenoikeuksien perusteella kaikkea ruohovartista villiruokaa voi kerätä omaan käyttöönsä luonnosta ilman maanomistajan lupaa. Sen sijaan yleisen tulkinnan mukaan puusta tai puunvartisesta pensaasta kerääminen vaatii luvan, jos lakia tarkkaan luetaan ja tulkitaan.
Muutaman kuusenkerkän ottaminen alaoksilta ei kuusta vahingoita, joten maanomistajalla ei pitäisi olla syytä lupaa kysyvältä evätä. Ja avohakkuilla riittää pihlajanvesoja, joilla ei metsänomistajalle ole minkäänlaista taloudellista arvoa.
Luvan kysymistä monin paikoin hankaloittaa se, että metsien omistus on pirstaloitunut eikä aina ole helppo löytää maanomistajaa ja saada häneen yhteyttä.
Jokamiehenoikeuksista säädetään Suomen rikoslaissa. Kyseinen lain kohta on vaikeaselkoinen. Kun luvussa on ensin kerrottu, mikä on varastamista, kerrotaan poikkeus:
14 § (24.8.1990/769)
“Jokamiehen oikeuksista
Tämän luvun säännökset eivät koske maassa olevien kuivien risujen, maahan pudonneiden käpyjen tai pähkinöiden taikka luonnonvaraisten marjojen, sienten, kukkien tai, jäkälää ja sammalta lukuun ottamatta, muiden sellaisten luonnontuotteiden keräämistä toisen maalta.”
Tämä laissa oleva luettelo kertoo, mitä saa kerätä ilman maanomistajan lupaa: maassa olevia kuivia risuja, maahan pudonneita käpyjä ja pähkinöitä, luonnonvaraisia marjoja ja sieniä, luonnonvaraisia kukkia ja MUITA SELLAISIA LUONNONTUOTTEITA.
On tulkintakysymys, ovatko esimerkiksi vaahterankukat ja mustikanlehdet vapaasti kerättäviä.
Seuraavassa linkkejä paikkoihin, joissa kerrotaan laajemmin villiruokailusta.
https://www.ruokatieto.fi/sv/node/395
http://www.arktisetaromit.fi/fi/yrtit/
http://www.suomenluonto.fi/sovellus/?gclid=CKbOwtuhn9QCFVmLsgodp9MKQg
http://www.luontoportti.com/suomi/fi/kasvit/
Lauluntekijän aamumysli
Lapsuuden kesät olivat täynnä herkkuja. Ketunleivät, suolakkeet, ahomansikat, mustikat. Puutarhamarjoista ykkönen oli mustaviinimarja, kasvimaalta nuoret porkkanat. Proteiinit tarjosi oma hernemaa, jonka isä kylvi sellaiseen paikkaan peltoa, mihin lasten oli helppo päästä viljaa sotkematta.
Ja sitten ne tuoreet rukiinjyvät suoraan tähkistä.
Kesän ensimmäiset jyvät olivat vihreitä ja pehmeitä, joten niitä piti nyppiä yksitellen.
Kun jyvät alkoivat tuleentua, otin tähkiä kouraan, hieroin jyvät irti tähkistä, puhalsin akanat pois ja nypin loput piikit. Sitten kourallinen kerralla suuhun.
Sitä makua pystyin aikuisena vastustamaan kesään 1990 asti. Siitä lähtien on kasvimaahani kuulunut muutaman neliön ruismaa.
Rukiini on saanut kasvaa ilman myrkkyjä ja keinolannoitteita. Rukiin kasvattaminen luonnonmenetelmällä on ollut helppoa. Kylvö elo-syyskuun vaihteessa. Yleensä uusi muutaman neliön ruismaa on tullut edellisen lähelle, jolloin tähkistä on voinut hieroa siemenet suoraan uuteen kasvupaikkaan.
Kun ruis kasvaa oraalle jo syksyllä, sillä on keväällä etumatkaa rikkaruohoihin. Ainoita “tuholaisia” ovat olleet peurat, kauriit ja jänikset, joita torjumaan on talveksi tarvittu verkkoaita.
Viljelijän vähät työt ruismaa palkitsee ruhtinaallisesti. Sesonki kestää noin kuukauden ja alkaa säistä riippuen kesäkuun lopussa tai heinäkuun alussa. Tuoreita rukiinjyviä syön muutaman kourallisen päivässä, joko sellaisenaan tai jugurttiin sekoitettuna. Rukiin “puiminen” käsin vie oman aikansa. Siksi heinäkuu on tähän harrastukseen paras kuukausi, kun silloin on eniten päiviä, jolloin ei ole kiire minnekään.
Jos päivä on omistettu laulunteolle, se alkaa aamumyslin valmistelulla. Ainoa kaupasta ostettu on jugurtti. Rukiinjyvien hieromisen ja puhdistamisen ohella rituaaliin kuuluu tuoreiden marjojen kerääminen: mustikoita, ahomansikoita, puutarhamansikoita sekä myöhemmin heinäkuussa vadelmia, viinimarjoja ja karviaisia. Ne löytyvät kaikki läheltä. Toisinaan jääkaapista löytyy äskettäin lähiseudulta poimittuja lakkoja.
“Lauluntekijän aamumyslin” valmisteluun kuluu aikaa vähintään puoli tuntia. Syöminen kasvimaan laidassa kestää usein yhtä pitkään. Linnut laulavat, kukat nauravat, tuulenhenki hyväilee ja aurinko paistaa. Sen jälkeen menen yläkertaan tai parvekkeelle ja tartun kitaraan. Se on pyhä hetki.
Lauluntekijän aamumyslistä ja pyhästä hetkestä kerrotaan myös Riika Nykäsen toimittamassa dokumentissa Laulunteon lähettiläs. https://www.youtube.com/watch?v=CPcJ5lcp0fg